Ennen sairaalaan menoa, silloin joskus helmi-maaliskuussa jaksoinkin vielä liikkua ihan kiitettävästi. En mitään vatsaliikkeitä pystynyt lainkaan enää helmikuun lopulla, koska kivut olivat jo siinä vaiheessa liian kovat, mutta kävin kyllä yhä ihan mukavasti salilla. Italiassa, yllätysyllätys, tuli liikuttua aika paljon, lähinnä kävelyä kaupungeissa ja muutama hölkkälenkki, mutta lihakset jäivät aivan väliin. Päästyäni pois ja päädyttyäni osastolle (ja parasta tässä: sydänosastolle, jolle toki kuulunkin, mutta jolla liikunta ei tosiaan ole mikään iso juttu...) en oikeastaan liikkunut enää lainkaan. Kivut, kipulääkkeet ja se sellainen toivoton 'olensairaalassapläääääh'-olo veivät kaikki liikuntainnot pois. Tein kyllä aika hyvin vielä huoneen vessassa sellaisen tukitangon avulla kaikki jalka- ja takapuoliliikkeet (en olisi varmaan pysynyt pystyssä ilman tankoa...), mutta ei sitäkään sitten mitään sen kummempaa hyötyä ollut, kun kunto koko ajan huononi ja kaikki muut lihakset katosivat.
Sitten siirto sinne veritautienosastolle, jossa toki sai liikkua ("mutta ei liian paljon!"). Kun pääsin kotiin, en sitten oikeastaan tehnyt vähään aikaan yhtään mitään, koska ne ohjeet liikunnalle, jotka sain, tuntuivat aivan turhanpäiväisiltä. Käytät normaalisti vähintään kahden kilon painoja, yleensä enemmänkin, ja teet monta toistoa, mutta ohjeena saat, että "korkeintaan kilon painot kymmenellä toistolla per päivä". Anteeksi mitä? Kilo kymmenen kertaa ylös alas häh? Päivässä?
Kävelykin oli vähän, että kymmenen minuutin lenkkejä saa tehdä. Jaahas. Kymmenen minuuttia kävelen ihan kotona muutenkin kiitos vain.
Joten ylläri, en tehnyt mitään, tuntui tarpeeksi turhauttavalta.
Nyt kuitenkin lääkäri antoi luvan taas liikkua, koska EB-virus (se, joka aiheuttaa mononukleoosin ja lymfoomia) on tuhottu minusta. Heti kun pääsin kotiin vedin taas ulos ne 30-day challengit, joita joskus viime kesänä tein. Ne ovat äärimmäisen simppeleitä, eivätkä rasita minuakaan juuri ollenkaan, mutta lääkäri vielä kielsi revittelemästä, joten ei sitten tehdä niin. Kaksi challengiä tällä hetkellä päällä, ja sen lisäksi käyn juoksemassa (en tiedä kuinka usein, mutta katsotaan nyt) ja teen tuota jalkaharjoituskiertoa. Siitä kyllä jouduin näin aluksi poistamaan puolet, koska kuolen muuten. En voi tajuta kuinka huonoksi kunto menee niin lyhyessä ajassa. Hyvinhän tuo tuntui vielä muutama kuukausi sitten menevän...
No joo, tässä kuitenkin ihana määrä energiaa on ja aion sen kaiken käyttää hyödyksi. Joka päivä on tullut tehtyä jotakin ja nyt kun lakkasin käyttämästä kipulääkkeitäni, olen todellakin oma itseni. Italiantuttukin sanoi, että huomaa kun minulle puhuu, etten enää käytä kipulääkkeitä, olin kuulemma aivan maani myynyt vielä viime juttelukerralla. Kai se niin oli, nukuinhan melkein läpi päivän. Nyt en nuku enää lainkaan (tai no toivottavasti seuraavat yöt kun sain nukahtamislääkkeitä). Liikunta ei ole tuntunut minulla koskaan auttavan nukkumiseen.
Nyt on enää tarpeena saada ruokavalioni normaaliksi, mutta ottaen huomioon kuinka huonosti mikään toimii sillä alueella (olen aika varma, että puolet ruoasta ei edes sula, laihdun nimittäin koko ajan kaikesta roskasta huolimatta), niin pitää nyt vähän hissukseen miettiä. Mikään kovin terveellinen ja tuore ei mene alaskaan edes (sinne siis omenat ja muut...). Mutta liikuntaa nyt aluksi!
Ja tähän loppuun vielä linkki
todella hyvään kirjoitukseen siitä, millä tavalla meidät naiset on kasvatettu koko ajan ajattelemaan itseämme kauniina vain jos olemme riuduttaneet itsemme siihen nollakokoon. Ei läskiä, ei lihaksia, vain luita ja nolla energiaa.
Niinhän se on. Kyllä minäkin voin kysyä itseltäni, minkälainen olisin, jos olisin oppinut nuoresta asti, että juokseminen ei ole se ainoa liikunta jolla laihtuu, ja kaiken lisäksi, että PITÄÄ SYÖDÄ!
Ei ilman ruokaa pärjää kukaan pitempiä aikoja, ei sillä yhdellä maitolasillisella kestä ollenkaan. Lakkasin itse syömästä pariksi kuukaudeksi yhdeksännellä luokalla. En kestänyt syödä mitään kun stressi painoi monesta syystä, ja lopulta en tehnytkään muuta kuin istuin koulussa ja nukuin kun olin kotona. Ei minulla ollut energiaa kestää niitä kuukausia.
En henkilökohtaisesti välitä mistään tällaisista superliikuntasuperlaihdutusoumaigoodollaanvahvojajalaihoja -hullutuksista, jos ne oikeasti ovat vain hulluutta. Mutta eivät kaikki vie asioita ääripäästä ääripäähän, ja hyvä liikunta (myös painot) ovat niin tärkeitä, ettei mitään rajaa. En minäkään saa tällä hetkellä mitään purkkeja auki. Kyllä haluaisin ja kyllä muuten aion saada joku päivä.
"Teenage girls are so goddamn moody
because they are always fucking hungry."
