The Help

"Mississippi on minulle kuin äitini. 

Minä saan arvostella häntä minkä kerkeän, 

mutta Luoja varjelkoon sitä joka uskaltaa sanoa hänestä jotakin pahaa minun kuulteni - 

paitsi jos äiti on hänenkin äitinsä."

Sainpas sitten luettua tämän kirjan loppuun, ja ajattelin nyt vähän kirjoittaa asiasta. Ihan muutamia juttuja vain, ruusuja ja risuja.
Mutta ensiksi pitäisi varmaan vähän valottaa mistä tässä kirjassa oikein on kyse! Päähenkilöinä on kolme naista, Aibileen, Minny ja Eugenia, jotka asuvat Jacksonissa Mississippissä. Kirja kertoo heidän elämästään, naisten elämästä Mississippissä ja rotuerottelusta 1960-luvun Yhdysvalloissa. Eugenia on valkoinen, hyvintoimeentuleva korkeakoulutettu nainen, joka alkaa kirjoittaa kirjaa palvelusväen elämästä alueella, palvelusväen niinkuin Aibileenin ja Minnyn elämistä. Mukaan mahtuu paljon hyvää ja paljon pahaa, ja paljon hulluja henkilöitä, mutta parempi olla kertomatta siitä ihan liikaa. Muutenhan ei kai kukaan lukisi?

Nyt siis vähän siihen mitä kirjasta pidin.

+ Piiat on täydellinen kirja sellaiselle southern gothic -genreintoilijalle kuin minä.
+ Se on hyväntahtoinen, helppo lukea, kiltti ja humoristinen, mutta myös surullinen. Ainakin minun teki välistä vaikeaa muistella kaikkia niitä tarinoita (ei vain tätä) siitä kuinka järkyttävän tyhmiä ihmiset voivatkaan olla.
+ Siinä on paljon sellaista, mikä vetää kaikki tapahtumat 60-luvulta nykypäivään, eikä ole vaikea huomata samanlaisia asioita ihan omasta ajastaan ja kotikonnuiltaan. Vaikkei ehkä ihan yhtä värittyneesti.
+ Kirjan aika on selkeästi hahmoteltavissa, koska se käsittelee enimmäkseen vuotta 1963. Siis sitä vuotta jolloin Kennedy murhattiin ja Martin Luther King puhui unelmastaan.

- Se todellakin on hyväntahtoinen kirja, ja samalla esittää todella kipeitä asioita huumorilla ja tietyissä paikoissa hyvinkin kepeästi. Se käsittelee todella vakavaa asiaa, mutta ei välttämättä ota sitä niin tosissaan kuin pitäisi. Ei siis ehkä mikään ihme, että kirja saikin siitä kritiikkiä osakseen (vaikka minusta on ihan mukava, ettei siinä puhuttu raiskauksista koko aikaa, minua ei aina huvita lukea ja katsella vain ja ainoastaan täyttä pahuutta kaikkialta. On mukavaa, että välillä nähdään myös hyvä elämässä, ilman, että siitä tehdään jotain siirappista romantiikkaa tihkuvaa nyyhkyleffaa).


Kielestä hieman:

Luin kirjasta Laura Beckin kirjoittaman suomennoksen, eli en ole lukenut alkuteoksesta kuin pienen pätkän, enkä voi siis sanoa mitään siitä, minkä takia sen kieltä on kritisoitu niin paljon.
Suomennoksessa teksti on himpun verran sekavaa. Se sellainen sekopäinen yhdistelmä kirjakieltä ja puhekieltä, niin, ettei se ole oikeastaan kumpaakaan on jokseenkin häiritsevää minusta lukea ihan kunnon painetusta kirjasta. Kyllä sitä puhekieltä voi ihan rauhassa olla, mutta se on jotenkin sekoittunut kirjakieleen niin pahasti, että töksähtelee aina välillä kunnolla.

Toinen asia on se, että (ja tämä ei varmasti ole kääntäjän oma vika, vaan lähinnä koko alan ja sen, että käännökset on tuotettava naurettavan lyhyessä ajassa) sitä ei ole kunnolla luettu läpi ennenkuin se on mennyt painoon. Siis aivan höhliä typoja siellä täällä, sellaisia, mitkä huomaa ihan heti! Ja sitten se kohta kun on kirjoitettu 'depressio'. Hei hetkinen, sille on ihan suomenkielinenkin sana...
Tuntuu kuin painoon olisi lähetetty ihka ensimmäinen versio, jota juuri ja juuri luettu läpi. Mutta ihan totta, en opiskelun aloittamisen jälkeen ole kertaakaan syyttänyt kääntäjää tästä. Ei heillä ole vaihtoehtoja, kun ei saa työtä tehdä rauhassa, ajan kanssa ja kunnolla. Niinkuin pitäisi.


Joka tapauksessa, ja kaikista muista kritiikeistä huolimatta, kirja on aivan ihana. Se ei ole mikään maailmaaparantava todella vakava kirja, jota lukiessa ajattelee, kuinka oikea pahuus eli alueella, vaan leppoisa kuvaus jokapäiväisestä elämästä. Todella leppoisa. Jos haluaa lukea jotakin sellaista vahvaa ja vakavaa, kannattaa selata tarkemmin muutamia etelävaltioiden Nobel-voittajien tuotantoa.
Minä kuitenkin pidin tästä, vaikka se ei minunkaan mielestäni Faulkneria voita, ja toivottavasti jossakin vaiheessa saan käsiini alkuteoksenkin, jotta voin lukea senkin kunnolla. Ja toivoa, että Kathryn Stockett kirjoittaa lisää piakkoin!

Ja muistakaa, että siitä on tehty myös leffa, joten jos ei lukeminen niin innosta, kannattaa se edes katsoa, vaikka se onkin monella tapaa hyvin erilainen kuin kirja.