Se joulupostaus

Viime vuosina meidän perheessä ei olla ihan hirveästi joulua juhlittu. Ei ainakaan samalla tavalla kuin aiemmin, kun ei kahdestaan ole ihan niin kivaa (ainakaan kun on tottunut enempään). Tänä vuonna kuitenkin päätin vähän panostaa.

Koristelin vähän taloa, laitoin lumihiutaleita ikkunoihin, koristelin kasveja, laitettiin joulumänty (niin, mänty, koska meidän kuuset oli niin suuria) ja tehtiin aivan julmettu määrä ruokaa! Aattona syötiin kokonaista ankkaa, laatikoita, herneitä ja salaattia, joulupäivänä kun mummokin tuli käymään syötiin sitten enemmän alkupaloja (mummo ei syö oikeastaan mitään...), oli kaikkea pientä mukavaa. Sillejä ei ole meillä ikinä, kun kukaan ei syö niitä loppuun, ja kun vuosia on syönyt vain kinkkua (joka tuntuu olevan joka vuosi vain huonompaa, eikä sellaista kymmenen kilon karjua oikein jaksa kahdestaa syödä) ja kalkkunarullia, niin tarvitsi kyllä kunnolla vaihtelua!

Ankka oli aivan loistavaa. Tuosta kolmesta kilosta on yhä aika paljon jääkaapissa, mutta veikkaanpa, ettei se tätä päivää kauempaa enää kestä.
Tänään tulee nimittäin iltaruoaksi ankkasubeja! Niin ja tietysti kaikkea namia, kaikkea mitä sai joululahjaksi. Ja yrittäkääpä olla huomaamatta akkaria ruokapöydässä. Meillä molemmilla on täällä paha tapa lukea jotain ruokailessa, minulla se on akkarit, hänellä muut lehdet.

Tänä vuonna sain namilahjoina lähinnä keksejä. Ei niinkään sen takia, että aivan kauheasti rakastaisin keksejä ja oi kuinka niitä toivoin, vaan sen takia, että nuo rasiat olivat paljon nätimpiä kuin muut, ja niissä nyt sattui olemaan keksejä sisällä! On ihana saada nuo rasiat sitten käyttöön kun ovat tyhjiä. Mitä kaikkea ihanaa askartelukamaa niihin voikaan laittaa!

Ostin itselleni mustan valkopilkullisen mekon Ellokselta kun oli alennuksessa, ja sainkin joululahjaksi saman mekon muut värit. En kyllä jaksa odottaa, että pääsen laittamaan ne päälle jonnekin. Ovat todella todella kauniita!

Sitten sain parit kirjat lahjaksi. Ensimmäisenä pikkukirja Amazing and Extraordinary Facts: Kings and Queens Malcolm Dayltä. Se on sellainen nippelitieto kirja, josta löytyy kaikki tarpeellinen ja tarpeeton tieto kuninkaallisista (ei pelkästään Ison Britannian, mutta kai lähinnä...). Toisena on J.K.Rowlingin uusin Casual Vacancy, jonka olisin kyllä muutenkin halunnut, mutta halusinpa vielä enemmän kun ystävä sitä vinkkasi minulle. Kolmantena on Björn Lundbergin 100 Historiska listor: från de kortaste krigen till de galnaste kungarna, joka on kyllä pieneksi historiankirjaksi todella hyvä. Siinä on paljon asiaa pienessä paketissa, ja helposti löydettävissä.

Sain myös mummolta lahjaksi nämä mangat. Olen jo pitkään halunnut lukea Black Butleria, mutten ole saanut aikaiseksi, kun mangat kuitenkin täällä niin kalliita, enkä yhtään tykkää lukea jotain koneelta. Mutta nyt minulla on näitä neljä! Joten kyllä tässä hetkeksi on tekemistä!
 Ai että kun on kivaa, kyllä joulua kestää!

Tässä vielä vähän kuvia koristeluista.

Merry Christmas!

and that's who i am

Tähtiä ja galakseja

Tuntuu kyllä ihanalta kun huomaa, että jotain mitä on jo vuosia toivonut tulee yhtäkkiä muotiin, ja siitä voit rauhassa nauttia kaikissa muodoissa! Mulle tämä on nyt käynyt avaruuden tultua muotiin. Kaikkialla näkee ihania määriä värejä, tähtiä, galakseja, tähtisumuja, ja toivon (ehkä turhaan, mutta who knows), että tämä säilyisi nyt ainakin kunnon hetken muodissa!

Vaatteissa ehkä kaikista ihanimpana näen juurikin sellaiset kirkkaat värit kuin pinkit ja violetit, vaikka ne eivät olekaan niitä yleisimpiä värejä tuolla avaruudessa. Parhaimmin minusta tyyli sopii kenkiin, oikeastaan mihin tahansa kenkiin (paitsi ehkä saappaisiin), housuihin ja shortseihin, tuubimekkoihin, ja kaikkiin mekkoihin ja hameisiin, jotka ovat jostain ohuesta kankaasta, esim sifongista. Esimerkiksi farkkuihin (ja farkkushortseihin) tällaisen efektin teko on lastenleikkiä myös kotona, mutta ehkä sifonkia varten pitäisi keksiä jotain vähän monimutkaisempaa.

Farkkushortseihin efektin voi helposti saada käyttämällä tavallista sientä (esim meikkisientä) ja erilaisia kangasvärejä (esim pinkkiä, liilaa, sinistä ja valkoista). Niitä töpöttämällä siihen kankaaseen saa värit, ja lisäämällä pieniä valkoisia pisteitä saadaan tähdet!

Tähän loppuun vielä hieman ihan oikeaa avaruutta!

Vaatekuvat tumblrista ja avaruuskuvat hubblesite.org


Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Vähän lisää hiuksista

Huh miten kauan sitä on voinutkin olla kirjoittamatta. Paljon olisi kyllä kerrottavaa ja näytettävää, mutta on pakko käyttää tietokonetta siihen, ja sen saan käyttööni ehkä vasta uuden vuoden puolella!

En ole edes riippuvainen koneesta, mutta tämä, etten pääse kirjoittamaan on kamalaa! Toivottavasti saisin sen koneen jo välipäivillä...

Anyway, itse asiaan! Oon jo pitkään ollut sekä ärtynyt että huolestunut hiuksistani ja kynsistäni. Mulla on aina ollut aika heikot kynnet, paksut ja nätit kyllä, mutta herkästi liuskottuvat, joten katkeilevat tosi usein.
Hiukset ovat olleet aina paremmat, tuuhean lainehtivan pehkon, joka on valitettavasti ohutta hiusta (niitä vain on paljon), jotka takkuuntuvat ihan mistä vain!

Teininä hiukseni rasvoittuivat aina silloin tällöin, nykyisinkin kesäisin, kun pidän hiukseni taukoamatta nutturalla. Muuten ne ovat aivan kunnossa viikon (todennäköisesti kauemminkin, mutta pesen sen ennen sitä...). Nykyisin kuitenkin hiukseni (ja valitettavasti päänahkanikin) ovat todella kuivat ja rikki.

Joten nyt tein pari juttua. Tilasin beautybayltä Joicon hiustuotteita, ja Tangleteezerin, ja sen lisäksi vetäsin saksilla 10-15 senttiä hiuksistani.
Ostin myös Yves Rocherlita shampoon ja hiusmaskin, jotain ikääntymisen merkkejä vastaan olevaa juttua, mutta aion kokeilla niitä vasta Joicon jälkeen.

Leikkaaminen auttoi heti aika paljon, kun se kaikista kuivin ja takkuisin pätkä oli poissa.
Tangle teezer ei ehkä ole mitään muutosta tehnyt, hiuksia löytyy siitäkin harjauksen jälkeen, mutta ainakin harjaus sattuu paljon paljon vähemmän!
Joicon tuotteista on tässä vaiheessa vielä hieman vaikea sanoa, sillä en ole käyttänyt niitä läheskään tarpeeksi kauan. Ehkä myös siksi, koska ne ovat tarkoitettu päivittäiseen käyttöön, ja yritän olla pesemättä hiuksiani niin usein.

Toivottavasti ensi kuussa näkyy jo jotain selkeää parannusta!

Winter look #1

Takki täältä    Kengät täältä    Hame täältä

The Help

"Mississippi on minulle kuin äitini. 

Minä saan arvostella häntä minkä kerkeän, 

mutta Luoja varjelkoon sitä joka uskaltaa sanoa hänestä jotakin pahaa minun kuulteni - 

paitsi jos äiti on hänenkin äitinsä."

Sainpas sitten luettua tämän kirjan loppuun, ja ajattelin nyt vähän kirjoittaa asiasta. Ihan muutamia juttuja vain, ruusuja ja risuja.
Mutta ensiksi pitäisi varmaan vähän valottaa mistä tässä kirjassa oikein on kyse! Päähenkilöinä on kolme naista, Aibileen, Minny ja Eugenia, jotka asuvat Jacksonissa Mississippissä. Kirja kertoo heidän elämästään, naisten elämästä Mississippissä ja rotuerottelusta 1960-luvun Yhdysvalloissa. Eugenia on valkoinen, hyvintoimeentuleva korkeakoulutettu nainen, joka alkaa kirjoittaa kirjaa palvelusväen elämästä alueella, palvelusväen niinkuin Aibileenin ja Minnyn elämistä. Mukaan mahtuu paljon hyvää ja paljon pahaa, ja paljon hulluja henkilöitä, mutta parempi olla kertomatta siitä ihan liikaa. Muutenhan ei kai kukaan lukisi?

Nyt siis vähän siihen mitä kirjasta pidin.

+ Piiat on täydellinen kirja sellaiselle southern gothic -genreintoilijalle kuin minä.
+ Se on hyväntahtoinen, helppo lukea, kiltti ja humoristinen, mutta myös surullinen. Ainakin minun teki välistä vaikeaa muistella kaikkia niitä tarinoita (ei vain tätä) siitä kuinka järkyttävän tyhmiä ihmiset voivatkaan olla.
+ Siinä on paljon sellaista, mikä vetää kaikki tapahtumat 60-luvulta nykypäivään, eikä ole vaikea huomata samanlaisia asioita ihan omasta ajastaan ja kotikonnuiltaan. Vaikkei ehkä ihan yhtä värittyneesti.
+ Kirjan aika on selkeästi hahmoteltavissa, koska se käsittelee enimmäkseen vuotta 1963. Siis sitä vuotta jolloin Kennedy murhattiin ja Martin Luther King puhui unelmastaan.

- Se todellakin on hyväntahtoinen kirja, ja samalla esittää todella kipeitä asioita huumorilla ja tietyissä paikoissa hyvinkin kepeästi. Se käsittelee todella vakavaa asiaa, mutta ei välttämättä ota sitä niin tosissaan kuin pitäisi. Ei siis ehkä mikään ihme, että kirja saikin siitä kritiikkiä osakseen (vaikka minusta on ihan mukava, ettei siinä puhuttu raiskauksista koko aikaa, minua ei aina huvita lukea ja katsella vain ja ainoastaan täyttä pahuutta kaikkialta. On mukavaa, että välillä nähdään myös hyvä elämässä, ilman, että siitä tehdään jotain siirappista romantiikkaa tihkuvaa nyyhkyleffaa).


Kielestä hieman:

Luin kirjasta Laura Beckin kirjoittaman suomennoksen, eli en ole lukenut alkuteoksesta kuin pienen pätkän, enkä voi siis sanoa mitään siitä, minkä takia sen kieltä on kritisoitu niin paljon.
Suomennoksessa teksti on himpun verran sekavaa. Se sellainen sekopäinen yhdistelmä kirjakieltä ja puhekieltä, niin, ettei se ole oikeastaan kumpaakaan on jokseenkin häiritsevää minusta lukea ihan kunnon painetusta kirjasta. Kyllä sitä puhekieltä voi ihan rauhassa olla, mutta se on jotenkin sekoittunut kirjakieleen niin pahasti, että töksähtelee aina välillä kunnolla.

Toinen asia on se, että (ja tämä ei varmasti ole kääntäjän oma vika, vaan lähinnä koko alan ja sen, että käännökset on tuotettava naurettavan lyhyessä ajassa) sitä ei ole kunnolla luettu läpi ennenkuin se on mennyt painoon. Siis aivan höhliä typoja siellä täällä, sellaisia, mitkä huomaa ihan heti! Ja sitten se kohta kun on kirjoitettu 'depressio'. Hei hetkinen, sille on ihan suomenkielinenkin sana...
Tuntuu kuin painoon olisi lähetetty ihka ensimmäinen versio, jota juuri ja juuri luettu läpi. Mutta ihan totta, en opiskelun aloittamisen jälkeen ole kertaakaan syyttänyt kääntäjää tästä. Ei heillä ole vaihtoehtoja, kun ei saa työtä tehdä rauhassa, ajan kanssa ja kunnolla. Niinkuin pitäisi.


Joka tapauksessa, ja kaikista muista kritiikeistä huolimatta, kirja on aivan ihana. Se ei ole mikään maailmaaparantava todella vakava kirja, jota lukiessa ajattelee, kuinka oikea pahuus eli alueella, vaan leppoisa kuvaus jokapäiväisestä elämästä. Todella leppoisa. Jos haluaa lukea jotakin sellaista vahvaa ja vakavaa, kannattaa selata tarkemmin muutamia etelävaltioiden Nobel-voittajien tuotantoa.
Minä kuitenkin pidin tästä, vaikka se ei minunkaan mielestäni Faulkneria voita, ja toivottavasti jossakin vaiheessa saan käsiini alkuteoksenkin, jotta voin lukea senkin kunnolla. Ja toivoa, että Kathryn Stockett kirjoittaa lisää piakkoin!

Ja muistakaa, että siitä on tehty myös leffa, joten jos ei lukeminen niin innosta, kannattaa se edes katsoa, vaikka se onkin monella tapaa hyvin erilainen kuin kirja.